VALMISMATKAT
Lohiranta järjestää myös valmis/ryhmämatkoja etelästä Tenolle. Matkat sujuvat leppoisasti bussilla Lohirannan oman kuljettajan toimesta. Reitit rakentuvat ryhmän toiveiden, sekä tarpeiden mukaan ja yleensä bussimatka esim. Lahdesta Tenolle kestää noin 18 tuntia.
Katso tästä myynnissä olevat valmismatkat >>
Tiedustelut:
info@tenonlohiranta.fi
puh. 040 671 5800
Matkaan!
Matkani alkoi Lahden linja-autoasemalta. Kovasti oli tullut pähkäiltyä, mitä vaatetta ja tavaraa sinne pohjoiseen voisi pakata mukaan, olikohan varmasti tarpeeksi lämpöistä vaatetusta mukana jne. Kesä kun tänä vuonna näytti etenevän hieman vaihtelevassa säässä. Tuli otettua sekä shortsia että talvipipoa mukaan. Istahdin odottelemaan bussia ja kohta siihen alkoikin jo saapua muitakin innokkaita Lappiin lähtijöitä. Kalamiehillä oli useammalla vielä kylmälaukut sekä yleensäkin (onneksi) enemmän matkatavaraa mukana kuin minulla, joten ei niitä laukkuja sittenkään liikaa tullut. Sanottiin toisillemme kättä päivää ja huomasin, että reissuun oli lähdössä paljon uusia kasvoja, joita en ollut aiemmin tavannut. Osan olin nähnyt jossain sekä ja joukossa oli myös muutamia ennestään tuttuja.
Kun laukut saatiin tavaratilaan, oli aika astua bussiin. Matkan varrella Padasjoelta ja Vääksystä astui alukseemme lisää innokkaita matkamiehiä- ja naisia ja viimein matkamme kohti pohjoista saattoi alkaa!
Matkan aikana esittäydyttiin; kuka kukin on ja mistä tulee ja huomasin, että joukossa oli henkilöitä varsin monesta eri paikasta.
|
|
Ensimmäisellä etapilla (ABC:llä) tuli itse kukin hankkineeksi matkaevästä reissua varten. Otin matkaan kaikenlaista linja-autossa säilyvää kuivamuonaa ja pikkupurtavaa, suolaista ja makeaa. Itse asiassa sen verran reippaasti, että taukopaikoilta kertynyttä muonitusta oli ainakin minulla jäljellä vielä viimeisenä reissupäivänäkin. Jyväskylän tienoolla aurinko alkoi viimein paistaa ja sade jäi taaksepäin. |
Kuva 1: Matkalla ja perillä Lohirannassa meillä oli oma bussikuljetus.
Pitkä bussimatka tuntui aluksi hankalalta ajatukselta, mutta sitten aloin ajatella sitä, kuinka näen matkan aikana ikkunasta koko Suomen, kun matkaamme käytännössä melkein Suomen päästä päähän. Lahdessa tihkui vettä, Jyväskylässä paistoi aurinko; säärintamatkin ehtisivät vaihtua monesti matkan aikana. Kun kesällä on niin valoisaa, voi nähdä bussin ikkunasta matkan aikana koko Suomen sään ja maisemat, kunhan malttaa pysyä välillä hereillä.
Taukopaikoilla käytiin välillä vähän jaloittelemassa ja syömässä. Matkalaiset rupattelivat omissa ryhmissään ja vaihdettiin kuulumisia muidenkin kanssa. Takaisin bussiin ja matka jatkui. Metsää alkoi näkyä yhä enemmän. Paljon järviä. Ilta alkoi jo hieman hämärtää. Puheensorinaa kuului bussista aina välillä, sitten oli pidempiä taukoja kun levättiin tuoliin nojaten ja tuli hiljaista. Täytyy muistaa seuraavalla kerralla ottaa niskatyyny mukaan. Itsekin nukahdin aina välillä muutamaksi tunniksi.
Jossain vaiheessa kun heräsin, tajusin, etten oikeastaan tiennyt lainkaan, missä kohtaa
Suomea ja millä leveysasteella oltiin menossa. Siinä oli jotain hienoa; en kaivanut edes karttaa esiin, tiesin vain että kohti pohjoista ollaan suuntaamassa. Ikään kuin ajan- ja paikantaju jäi etelään, nyt ei enää välittänyt niistä. Jännitystä lisäsi se, etten ollut itse asiassa katsonut lainkaan kartasta, minne olimme tarkalleen ottaen menossa. Tiesin matkaavamme johonkin pohjoiseen Tenojoen varrelle, Tenon Lohirantaan, mutta en ollut ehtinyt katsoa paikkaa sen tarkemmin kartasta. Se on tietysti yksi hyvä puoli järjestetyssä matkassa kun ei tarvitse juuri ajatella itse reittiä tai muutakaan kuin vaan antaa ns. virran viedä mukanaan. Olin menossa pohjoiseen ja se tieto riitti irrottamaan ajatukseni arjesta ja kiireestä.
Muistan ensimmäisen Lapinmatkani viimevuodelta kun heräsin junassa jossain Oulun kohdilla (enkä ollut siis aikaisemmin matkustanut edes niin pohjoiseen) ja tajusin, että nyt olen jo varmaan lähellä, kun metsä alkoi olla pienempää kuin etelässä. Koitin kasvillisuusvyöhykkeen perusteella arvioida missä olin. Matkaa oli kuitenkin vielä jäljellä silloin ja nyt vielä enemmän. Tässä matkassa oli itselleni jotain uutuudenviehätystä ja pioneerihenkeä, kun tulee paikkaan, jossa on aina halunnut käydä, mutta jossa on vasta nyt ensimmäistä kertaa.
Matkalla Oulun yläpuolella bongasin ensimmäistä kertaa suuria, ehkä yli sadan metrin korkuisia, tuulivoimaloita, jotka erottuivat jylhinä korkealla metsänrajan yläpuolella. Ne piirtyivät kirkasta yötaivasta vasten ja niiden valtavat lavat pyörivät hiljaista vauhtia. Olen nähnyt niiden rakenteita maan pinnalla ja voin sanoa, että ne ovat aika vaikuttavia ilmestyksiä niihin tottumattomalle.
Kuva 2: Tuulimyllyt taivaanrannassa. Yö tulee, pimeys ei.
Taivas loisti kirkkaana auringonlaskun jälkeen tumman metsikön yläpuolella. Oikealla ja vasemmalla puolellamme alkoi näkyä yhä enemmän järviä. Mitä pohjoisemmaksi mentiin, sitä karumpia ne olivat; kivikkorantaisia ja kirkkaita. Vastakkaisen rannan metsät piirtyivät järvien peilityyniin pintoihin. Ne olivat omalla tavallaan kauniita, hieman synkkiä, hyvin suomalaisia maisemia ja kuvasin tätä kesäyön kirkkautta ja tuhansien järvien ja metsien muodostamaa maisemaa bussin ikkunasta aina kun olin hereillä. Matkaseurueemme oli nyt hiljainen. Osa nukkui ja osa katseli ajatuksiin vaipuneina maisemia. Bussimatkalla kiireisen mielen voi rauhoittaa ja voi vain olla. Kiire oli jäänyt johonkin kauas taakse ja välimatka siihen kasvoi joka kilometrillä.
Kuva 3: Yksi monista matkan varrella olevista järvistä.
Siinä tajusi, kuinka Suomi todella on tuhansien järvien maa. Ja vain tällaisella pitkällä matkalla tajusi, kuinka laaja maamme itse asiassa on. Lentokoneessa välimatkaa ei tajua samalla tavalla. Etäisyydet alkoivat olla aivan toista kuin mihin etelässä oli tottunut. Ajattelin mielessäni, kuinka suuremmoista on, että meillä on näin suhteellisen harvaan asuttu maa; paljon tilaa liikkua ja niin paljon kaunista luontoa. Niin paljon metsiä, missä kulkea ja puhtaita järviä, missä uida. Sellaista ei välttämättä olisi jossain erittäin tiheään asutussa maassa, eivätkä jokamiehenoikeudetkaan ole itsestäänselvyys kaikkialla maailmassa.
Näihin aatoksiin vaipuneena katselin maisemaa ja nuokuin välillä ja jossain vaiheessa aloin ihmetellä, että missähän vaiheessa yö vaihtui aamuksi? Kun kesäyön kaikessa kirkkaudessa alkoi vähitellen hämärtyä tuo yön ja päivän välinen raja. Vilkaisin oikealle, kun saavuimme seuraavalle taukopaikalle ja siellähän oli itsensä Joulupukin paja! Tajusin, että retkikuntamme oli saavuttanut Napapiirin rajan. Siirryimme nyt eteläiseltä alueelta ns. arktiselle alueelle. Tästä pohjoisemmaksi en ollut aiemmin matkustanut, joten nyt alkoi matkamme minulle tuntemattomille seuduille jonnekin kauaksi Napapiirin tuolle puolen. Ja otin kaiken ilon irti tästä "pioneerihengestä" joka itsessäni nousi. Oli taas niin hienoa olla täällä!
Kuva 4: Taukopaikalla Rovaniemellä, lähellä Joulupukin pajaa
Tajusin myös, että pohjoisessa oli (sillä hetkellä) hieman viileämpää kuin etelässä ja aloin kaipailemaan lämpimämpää vaatetusta ylleni. Nukkuessa oli tullut hieman viileä ja retkikuntamme paremmin (bussi-matkaan) varustautuneet kaivoivat lämmintä vaatetusta ylleen.
Taukopaikoilla aloin tutustua jälleen uusiin mukaviin ihmisiin. Aloimme vähitellen heräilemään ja aamu alkoi valkenemaan yhä enemmän. Matkamme jatkui kohti Ivaloa, Utsjokea ja viimein kohti Nuorgamia. Karuja, kirkkaita järviä, yhä pienempää mäntymetsikköä, suomaisemaa, tundraa ja yhä avarampia maisemia.
Keskiviikkona, noin aamupäivästä, aloimme saapua Utsjoelle ja Juha kertoi meille kouluajoistaan ja nuoruudestaan näissä maisemissa.
Saavuimme Uulan säästökaupan pihalle ja matkalaiset alkoivat olla viimein jo melkein määränpäässä. Oli ihan voittajafiilis! Olin juuri istunut ensimmäistä kertaa elämässäni 18 tunnin bussimatkan, olimme reissanneet Lahdesta Utsjoelle saakka, takana reilut 1200 km! Koko Suomi oli nähty kesäyön loisteessa tuhansine järvineen, hiljaisine soineen ja synkkine metsineen ja NYT olimme saapuneet tänne todella pohjoiseen, Suomen päälaelle. Tie haarautui ja sen toista, suoraan menevää tietä pitkin pääsi suurta valkoista siltaa joen yli Norjaan. Käännyimme oikealle, kohti Lohirantaa.
Uulan säästöstä sai kalamiehet hankittua kalastusluvat. Itse otin vähän jotain pientä makeaa ja kalastus/metsästyspäähineen hyttysverkkoineen, kun mukaan oli jostain syystä tullut vain paksuhko talvipipo.
Päivä 1. Tunturit, fiilistelyä, kulkutusta Tenolla, lohta, kyläilyä ja maisemia
Saavuimme viimein Tenon Lohirantaan. Kahvilan terassilta (ja koko lomakylästä) avautui maisemat Tenojoelle ja sen yli Norjaan. Asettauduimme mökkeihin, jotka olivat 3-4 hengen mökkejä. Meidät oli jaettu pienempiin ryhmiin mökkikohtaisesti. Minulla ja Eilalla oli oma mökki nimeltä Teno. Se sijaitsee aivan Lohirannan kahvilan vieressä. Mökki oli mukavan kompakti, siisti ja lämpimän puupintainen, niin kuin mökin kuuluukin olla. Varasin tietysti heti yläsängyn. Tilaa oli kuitenkin meille kahdelle runsaasti, koska oikeastaan mökki oli kolmen hengen mökki, mutta juuri sopivan väljä meille. Kahvilassa emäntä oli tehnyt meille lohikeittoa, jota matkalaiset söivät hyvällä ruokahalulla.
Kuvat 5 ja 6: Saapuminen Lohirantaan ja Näkymä Lohirannasta ilta- ja yöauringossa
Lähdin heti aamiaisen jälkeen tutustumaan ympäristöön ja kiipeämään kohti ensimmäistä tunturia. Pääsin tosin vain poroaidalle saakka (joka ei nyt ihan huipulla vielä ollut), kun päätin palata ajoissa takaisin Lohirantaan, koska tutustumiskäyntimme Metsähallituksen opastuskeskukseen oli edessä. Ajankulu oli taas hämärtynyt kiivetessä, kun olin matkalla huipulle pysähdellyt välillä katselemaan tunturimaisemaa, osin vielä lumihuippuisia lakeuksia, tiirailemaan Tenon yli Norjaan, ottamaan runsaasti matkakuvia, mietiskelemään syntyjä syviä ja fiilistelemään mm. sitä, kuinka jostain näiltä leveysasteilta alkoi viime jääkausi jään kertyessä Norjan tuntureille ja sen jälkeen valuen hiljalleen etelään joskus kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Istuskelin auringon lämmittämällä kalliolla ja katselin tunturikoivikon yli kohti Tenoa ja maamerkkejä, joita kohti lähtisin laskeutumaan alas. Mitä korkeammalla on, sitä paremmin voi määrittää suunnan, jota kohti kulkea. Kilometrit tuntuvat myös luonnossa pidemmiltä kuin asfaltilla, joten retkeilijän kannattaa ottaa huomioon tämä kun lähtee suunnittelemaan päivän vaellusta.
Kuva 7: Maisemia ensimmäiseltä tunturilta
Lähdimme tutustumaan uunituoreeseen Metsähallituksen opastuskeskukseen. Keskuksessa oli näyttely ja sieltä sai hankittua myös esim. postikortteja sekä oppaita. Olen aina ollut hyvin tyytyväinen siihen, kuinka hyvin Metsähallitus panostaa tähän retkeilyneuvontaan, sekä vaellusreittien huoltoon ja ylläpitoon (lisätietoa Metsähallituksen verkkopalvelusta www.luontoon.fi).
Seuraavaksi suuntasimme kohti Juhan mökkiä seuraamaan kulkutuskalastusta Tenolla. Juha esitteli meille kotipaikkaansa. Laitoimme nuotiolle tulet ja aloimme seurata kulkutusta eli ajoverkko-kalastusta. Ja varsin hyvin sillä kalaa sai, sillä verkkoon tarttui 12-kiloinen lohi!
Istuimme nuotiolla, katselimme avaraa maisemaa, otimme kuvia ja juttelimme mukavia.
Rantasauna lämpeni samalla ja rohkeimmat (ainakin Simo) innostuivat uimaan Tenojoen viileässä virrassa. Kävimme tutustumassa Juhan mökkiin ja nostettiin malja tälle matkalle ja paikalle.
Kuvat 10 ja 11: Kulkutuksen seurantaa ja nuotiolla istuskelua
Illalla lähdin Esan ja Peedun kanssa vaeltamaan läheiselle tunturille. Kuljimme lumen halki (siellä tosiaan vielä oli lunta) ja Esa otti sitä vielä muovipussiinkin tuliaisiksi. Join vettä tunturilta virtaavasta purosta. Sieltä korkealta sai hienoja maisemakuvia Tenojoesta ja sai yleensäkin kokonaiskuvaa maisemasta, jonka näki alhaalla vain osittain.
Kuvat 12 ja 13: Illemmalla tunturilla
Tuntureissa on se hauska ja haastava puolensa, että vaikka huippu tuntuu olevan juuri nenän edessä, niin kun sen luulee saavuttaneensa, huomaa, että sinne onkin vielä matkaa, eikä se ole oikeasti vielä lähelläkään. Tälläkin tunturilla luulin saavuttaneeni huipun jo useampaan otteeseen, mutta oikeasti nousu vielä jatkui. Huipun kruunaava kivenmurikka ei ollutkaan se korkein kohta.
Taivas oli osin kirkas ja osin pilvinen, mutta valoa riitti. Laskeuduimme alas Tenoon virtaavan laskujoen vartta pitkin. Oli vielä niin valoisaa. Olin aiemmin ollut syysaikaan Lapissa, joten näin nyt ensimmäistä kertaa myös keskiyönauringon ja se oli upeaa! Minua ei väsyttänyt yhtään ja olisin voinut tehdä vielä vaikka mitä. Valoisa yö pitää ihmisen liikkeessä, vaikka edellinen yö olisi tullut nukuttua pätkittäin bussissa. Ihailin yön valoisuutta kuin kuka tahansa jostain toisesta maasta tullut turisti. Yöajalle kannattaa varata myös paljon tekemistä, jos ei malta käydä nukkumaan.
Esim. Keijo oli myös kiivennyt tunturille aamuyön valossa klo 6 aikaan ja näytti minulle hienoja kuvia maisemista. Alkuillasta ja yöllä oli ollut vielä hieman pilvistä ja aurinko olikin alkanut oikein kunnolla paistaa vasta aamuyön tunteina. Keijo oli onnistunut tallentamaan kameraansa myös upean sateenkaaren.
Voisin hyvinkin vaellella tuntureilla tai istua veneessä kalastamassa Tenolla vaikka koko yön, kun aurinko paistaa metsänrajan yläpuolella. Näihin tunnelmiin muistui mieleeni eräs pieni runonpätkä, johon törmäsin eräällä luontopolulla Ylläksellä viime vuonna:
"Oli maa kaukana pohjolassa
oli maa säihkyvä revontulten äärillä
Oli maa, missä kesäyö
tuhlasi talvipäivän valon,
että kuuhuenkin täytyi kulkea tähtituikkujen loisteessa"
Vaelluksen jälkeen kiivettiin Lohirannan nuotiopaikalle, sytytettiin nuotio ja grillattiin makkaraa maisemia katsellen. Nuotiopaikka sijaitsee hyvällä paikalla juuri rinteen huipulla. Siellä voi fiilistellä illalla nuotion äärellä päivän tekemisiä. Osa Lohirannan mökeistä sijaitsee myös rinteen huipulla, samoin saunarakennus, jossa on siistit pesutilat.
Aamulla oli suuntana Pykeijan kylä Norjan puolella (ja arvatkaas, kuka ei ole käynyt Norjassakaan ennen tätä), joten minun oli taivuteltava itseni pehkuihin. Päivä oli ollut pitkä, mutta missään vaiheessa se ei varsinaisesti päättynyt. Nyt oli kuitenkin tavan vuoksi vain huilattava hiukan välissä ja kerättävä voimia.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Päivä 2. Pykeijaan, kohti Norjaa, kuningasrapuja ja turskaa Jäämerestä
Hyvin ja sikeästi nukutun yön jälkeen olin pirteänä aamupalalla. Iloinen matkaseurueemme oli kerääntynyt kahvilaan nautiskelemaan aamupalaksi ken puuroa, ken jogurttia. Ja juttu luisti. Iloinen puheensorina täytti kahvilan kun matkalaiset vaihtoivat eilispäivän kuulumisia. Oli hienoa, että saattoi tosiaan istua mihin tahansa pöytään ja rupatella kaikkien kanssa. Matkalaiset tutustuivat toisiinsa ja joukossa vallitsi hyvä henki.
Aamutoimien jälkeen varustauduimme matkaan ja pakkasimme itse kukin lämmintä vaatetta mukaan. Olin kuullut että paksummalle vaatetukselle oli tarvetta Jäämerellä, joten laitoin toppatakkia ja talvipäähinettä reppuun mukaan (vaikka tätini vielä Lahdessa olikin kysellyt mihin minä talvipipoa kesällä tarvitsen..). Kamerat varustettiin ladatuilla akuilla ja lähdettiin ajamaan kohti Norjaa. Juha toimi oppaanamme. Maisema alkoi olla Norjan puolella kallioista ja pikkuhiljaa yhä jylhempää. Tie mutkitteli kallioiden välissä.
Kuvat 14 ja 15: Matkalla Norjan puolella
Vasemmalla näkyi Jäämeri. Pykeijaan saavuttuamme retkikuntamme jakaantui kahtia. Osa lähti tutustumaan Pykeijan kylään ja toinen puoli ryhmästä lähti Jäämerelle. Minä lähdin ensimmäisessä ryhmässä jäämerelle ja astuimme kalastaja-alukseen, jonka kapteenina ja kalastajana toimi Leif. Hän kertoi meille mm. kalastuksesta Jäämerellä. Seurasimme rannikkoa, josta vuono kohosi jylhänä kalliona. Muutamia taloja oli aivan vuonon juurella, aika eristyksissä korkean kallion ja Jäämeren välissä.
Kuvat 16-19: Kuningasrapujen pyyntiä Jäämerellä
Leif nosti verkon merestä ja siinä oli muutamia kuningasrapuja. En ollut koskaan nähnyt niin isoja rapuja! Ja niitä on olemassa vielä isompiakin. Ne ovat kuin valtavia hämähäkkejä ja isoimman raajojen väli oli ehkä noin metrin luokkaa. Hämähäkkikammoisenahan minun oli tietysti otettava sellainen käsiini. Kuningasravun kuori on aika kova ja piikikäs. Se on omalla tavallaan ihan suloinen olento. Ajattelin, että mitähän kaikkea muuta meri kätkee sisäänsä, se kun on planeettamme yksi viimeisiä tutkimattomia alueita. Siellä voi elää vaikka mitä ja tällaiset ravutkin voivat rauhassa kasvaa vaikka kuinka suuriksi.
Keijo antoi kynän ravun saksien väliin ja kyllä se aikamoisella otteella siitä tarrasi. Saksissa on suurehkot lihakset ja niissä voimaa niin että pieniä kaloja hirvittää tuollaiset otukset.
Itselleni merellä kalastamiseen antaa ainakin sen oman jännitysmomenttinsa ajatus siitä, että sieltä syvyyksistä voisi nousta mitä vaan. Mielikuvituksensa kannattaa antaa juosta villisti näissä paikoissa. ;)
Pian aloimme kalastaa turskaa. Tästä seurasi tähänastisen "kalastajaurani" hienoin hetki.
Seurasin aluksi muiden kalastusta. Esa lainasi virveliä minulle ja aloin sitten itsekin kalastamaan. Nostelin ja laskin virveliä meressä aina tasaiseen tahtiin. Siiman päässä oli paino, jonka avulla se upotettiin ensin aivan merenpohjaan, noin 120 metrin syvyyteen ja nostettiin sen jälkeen hieman pohjan yläpuolelle. Nostelin pitkän aikaa vapaa vedestä, eikä siiman toisessa päässä painanut muu kuin paino, mutta sitten jokin nykäisi...
Fiilistelin siinä vähän aikaa ja nostin hieman vapaa, mutta sitten se nykäisi uudestaan ja tiesin, että nyt nappasi. Aloin kiskomaan sitä ylös merestä ja aikalailla saikin siimaa kelata, ennen kuin olin sen sadan metrin syvyydestä saanut pintaan niin, että Leif sai sen koukulla nostettua veneeseen. Se oli 68 cm pituinen ja arviolta 3-6-kiloinen turska! Komea saalis tällaiselle noviisille, joka taisi innostua harrastamaan kalastusta sillä ensimmäisellä nykäisyllä.
Se fiilis, kun tiesi, että siiman päässä on JOTAIN ja sitten se taistelu, jossa ei anna periksi, ennen kuin on saanut sen sieltä omin voimin nostettua. Ja sitten se jännitys kun se nousee sieltä jostain merten syvyyksistä...
Kuva 21 Minä ja turska
Ei se ole tällaista kalastaa järvellä, tämä on MERI!
Muutkin saivat turskaa; Ilkka sai turskan heti ensimmäisellä heittämällä, ennen kaikkia muita. Eila sai komean sein. Toinen ryhmä, joka meidän jälkeemme lähti Jäämerelle, sai aika paljon turskaa ja rapuja. Meidän ryhmämme oli vuorostaan sillä aikaa kahvittelemassa Pykeijan pienessä ja viihtyisässä kahvilassa.
Kahvila oli puurakennus ja muistutti sisältä aikalailla tavallista omakotitaloa. Se tuntui, kuin olisi tullut jonkun olohuoneeseen juomaan kahvia, hyvin kodikas tunnelma. Toisessa osassa kahvilaa sijaitsi Pykeijan turisti-info, josta sai hakea mm. matkaesitteitä Pykeijasta ja Pohjois-Norjasta.
Ostin kahvilasta jotain erinomaista Pommaccia muistuttavaa virvoitusjuomaa, jossa on jokin oma kiva makuvivahteensa (kyseessä Villa-niminen juoma). Päätettiin Eilan kanssa Lohirantaan tullessa ja (virvoitus-) juomavarannon uhkaavasti loppuessa, että seuraavalla Norjan reissulla, jos vain jokin kauppa sattuu kohdalle, käydään ostamassa lisää tätä erinomaista janojuomaa.
Noin parin sadan asukkaan Pykeija eli Bugøynes (Pikku-Suomi) on oikein mukava, pieni kalastajakylä, jossa talot ovat melko lähellä toisiaan ja kaikki kävelymatkan päässä. Simo ja Outi olivat kokeneet oman erityisen hetkensä, kun he olivat tavanneet hyvin kaukaisen tuttavan yllättäen ja heidät oli kutsuttu vierailulle kylän yhteen taloon syömään. Varmasti hienoja ja mieleenpainuvia muistoja jäi myös heille Pykeijasta.
Alkoi hieman sadella ja jatkoimme matkaa paikalliseen kauppaan sateelta suojaan. Kaupan hyllyiltä tuli tarttuneeksi mukaan norjalaista suklaata, halpaa vadelmahilloa, postikortteja yms. Istuimme tovin kahvilassa jutustellen ja suuntasimme sitten takaisin bussille. Kaappasimme bussiin ryhmän Jäämereltä palanneet jäsenet ja poikkesimme Leifin talossa ostamassa tuoreita kuningasrapuja etelään tuomisiksi. Jäämerelle meidän jälkeen lähteneellä ryhmälle oli käynyt vielä parempi rapuonni kuin meillä ja saalista oli saatu aika runsaasti. Ainakin tuli nähtyä, millaisia otuksia ne ovat. Kyllä järvirapu jää siinä toiseksi; suurimmat kuningasravut voivat painaa viisikin kiloa ja raajojen väli olla jopa 2 metriä!
Matkasimme taas yhtä hienoa kokemusta rikkaampana takaisin kohti Lohirantaa. Minustakin oli nyt tullut yhtäkkiä innokas kalastaja. Jäämereltä on hyvä aloittaa!
Kuva 24: Norjanlohen kasvatusta merellä
Klo 17 alkaen oli vuorossa ruokailu. Menin vielä iltakävelylle Tenon rannalle katselemaan ja kuvaamaan joen hiljaista virtaamista. Palasin takaisin Lohirannan kahvilarakennukseen, jossa olikin jo rento puheensorina käynnissä ja liityin iloiseen pöytäseurueeseen mukaan. Siinä tuli istuttua iltaa pitkään hyvässä seurassa ja sieltä vielä pienellä mutta sitäkin iloisemmalla porukalla suuntasimme jatkoille Simon, Outin ja Markun mökkiin. Jossain vaiheessa grillattiin myös makkaraa ja istuttiin Lohirannan nuotiopaikalla rinteen huipulla. Aamuyön tunneille tuli valvottua, mutta sitten alkoi päivän seikkailu vaatia jo viimein veronsa ja oli aika käydä nukkumaan.
Seuraavana päivänä oli vuorossa melko omatoimista ohjelmaa, mutta myös yksi ohjattu retki tuntureille. Jälleen uusi seikkailu edessä:)
Kuva 25: Leppoisaa tunnelmaa iltasella Lohirannan grillipaikalla
Päivä 3. Rautua tunturijärveltä, tuntureita, patikointia
Aamiaisen jälkeen keräännyimme kahvilan eteen ja lähdimme porukalla kohti tunturijärveä. Sää oli melko aurinkoinen, kun lähdettiin kulkemaan tunturikoivikon halki ja nousemaan ylöspäin kohti poroaitaa. Aurinko paistoi ja pysähdyimme noustessa aina välillä huilaamaan. Alitimme poroaidan ja mitä korkeammalle kiivettiin, sen helppokulkuisempaa maasto oli vaeltaa. Myös tuuli oli kovempi, mutta hyvä tuulenpitävä takki suojasi siltä. Olimme menossa samaan suuntaan, kuin mihin olin ensimmäisenä päivänä heti tänne päästyämme lähtenyt patikoimaan. Nyt jatkoimme siitä eteenpäin porukan kanssa ja matka kävikin aika joutuisasti.
Otin paljon kuvia ja maisemat olivat hienoja; sieltä näki Suomen ja Norjan huipuille. Kivikkoista ja kivikkojen välissä kasvavaa heinää, tunturikoivikko muuttui muutamiksi vaivaiskoivuiksi. Tajusin, etten ollut silloin ensimmäisenä päivänä vaeltanut ollenkaan niin pitkälle, kuin mitä olin luullut, mutta nyt ryhmän kanssa reitti tuntui jo paljon nopeammalta kulkea.
Rinteessä kasvoi hyvin terveellistä variksenmarjaa. Puusto loppui ja huipulla saattoi aika vaivatta kävellä ja nähdä suunnan, mihin oli menossa tai mihin tuli suunnata.
Vaaleanpunaiset, pienet kukkaset kasvoivat tunturin rinteellä ja nauttivat auringosta. Ei ollut kuitenkaan liian kuuma vaeltaa, joten ilma oli aikalailla juuri sopiva tämän päivän retkeen. Järvi siinsi horisontissa, kuin kangastus ja oikeaa etäisyyttä siihen oli vaikea arvioida.
Kuva 27: Retkikuntamme suuntaa kohti edessämme harmaana siintävää tunturijärveä
Kun olin Peetun ja Esan kanssa käyneet toisella tunturilla aiemmin, järvi oli näkynyt myös sieltä, mutta se näytti väristä päätellen silloin aivan siltä, että se olisi ollut jäässä.
Kun tulimme lähemmäksi, huomasin, että oli se sentään sulana, vaikka tuntureilla lunta olikin paikoitellen vielä jäljellä. Matkan varrella oli myös pienempiä, hyvin kirkkaita lampia ja kun lähestyimme järveä, maa alkoi olla yhä soistuneempaa. Viimeistään siinä vaiheessa toivoin, että olisin pakannut myös kumisaappaat mukaan, mutta ensi kerralla sitten. Peetukin pärjäsi hienosti omissa kangaskengissään ja onnistui ilmeisesti välttelemään märimmät lampareet. Ennen järveä edessämme oli pieni järvestä lähtevä joenuoma, jonka vesi oli erittäin raikasta ja maistui hieman makealtakin. Harmittelin, etten ollut vielä ostanut kuksaa mukaan, mutta sain kämmenellä hörpättyä tätä oikein raikasta vettä. Sanoisin, että se oli jopa paremman makuista kuin mikään paraskaan juomani hanavesi.
Tunturijärvi olikin isompi, miltä se oli kauempaa vaikutti. Rannassa oli myös yksinäinen punainen soutuvene. Se ilmeisesti kuului yhdelle yksittäiselle mökille, joka sijaitsi jonkin matkan päässä järvestä.
Järven rantaan päästyämme, retkikuntamme istuutui alas lepäämään. Kaikki ottivat repustaan muutaman kantamansa puukalikan ja alettiin laitella nuotiota valmiiksi nokipannukahveja varten. Rannassa oli melko tuulista, mutta nuotio lämmitti mukavasti. Kaivoin repusta toppatakin ylleni, eikä se ollut ollenkaan liikaa siellä järvellä. Tarjosin rinkasta vähän kuivalihaa patikoijille. Maisemat olivat avarat ja siinä oli mukava istua hyvässä seurassa nuotion äärellä ja katsella järvelle. Ilma oli oikein raikas hengittää.
Järvi oli aika karu, mutta siellä saa kalastaa varmasti omassa rauhassa. Ensin valmistui teevesi ja join jotain erittäin hyvää kaneliomena teetä, joka lämmitti mukavasti. Vaikken yleensä juo niinkään kahvia, niin nokipannukahvia täytyi maistaa koska tilanne oli niin ainutlaatuinen. Ja hyväähän se oli!
Kuvat 40-41: Kaarlon raudut
Kaarlo oli kantanut virveleitä mukanaan koko matkan ajan ja kalasti nyt järvellä. Se oli varmaan oma haasteensa siinä tuulessa, kun tuuli riepotteli siimaa. Syötti saattoi helposti jäädä myös jumiin kivikkoon, koska järvi oli ainakin rannasta melko matala. Kaarlo onki kaksi komeaa rautua tunturijärvestä. Ne olivat kauniin värisiä oranssinpunaisine vatsoineen. Myös pari muuta ryhmästämme kokeilivat kalastusta.
Kahvit juotuamme osa retkikunnasta lähti katsomaan yksinäistä torppaa ja osa lähti kokeilemaan kalastusta toiselle kohtaa järveä. Torpassa ei tosin silloin ollut ketään kotona, joten lähdimme hetken päästä koko porukka nousemaan takaisin kohti huippua ja sieltä suuntaamaan takaisin kohti Tenoa ja Lohirantaa. Huomasin, että vaikka tunturissa on lenkkareilla keveä kirmata, niin alavilla mailla, etenkin järven ympäristössä, kannattaa suosiolla kaivaa esiin kumpparit, niin ei tarvitse välittää "suonsilmäkkeistä".
Takaisin päästyämme söimme edellisenä päivänä Jäämerestä nostettua turskaa ja kuningasrapuja. Kuningasravuissa onkin kunnolla syömistä! Niissä on ihan erilailla lihaa kuin järviravuissa tai, kuten Ile sen osuvasti ilmaisi, ei tarvitse olla jo valmiiksi kylläinen kun istuu rapupöytään syömään. Turska oli hyvin maukasta ja maistoin jopa turskan maksaa, vaikken koskaan ole pitänyt maksasta. Kalanmaksa onkin niin erilaista verrattuna naudan- tai sianmaksaan että pidin siitä itse asiassa paljonkin.
Illalla käytiin vielä saunassa. Saunarakennus on mäen päällä ja melkein nuotiopaikan vieressä. Kun tulin suoraan saunasta kuistille vilvoittelemaan, ilma oli ihanan raikas ja viileä, mikä on mielestäni yksi kesän parhaimmista tunteista.
Ihailin vielä tovin keskiyön aurinkoa ja kaikkea valoisuutta. Oli tosi hyvä fiilis siitä, että oltiin porukalla käyty vaeltamassa. Retkikunnallamme on niin hyvä yhteishenki että lähtisin vaikka Everestille heidän kanssaan. Kaarlolle oli jäänyt hienoksi muistoksi ne kaksi rautua ja itselleni se, kuinka helppoa siellä oli kulkea ja kuinka paljon tilaa siellä on. Pidän itse kuntoilusta ja luonnossa liikkumisessa, ja tuntureilla juokseminen jos mikä parantaa kuntoa! Ja ilma on varmasti raikasta hengittää.
Sitten vain nukkumaan, vaikka olisi tehnyt taas mieli lähteä johonkin suuntaan, kun näytti tuota päivää olevan vielä jäljellä. Seuraavana päivänä oli kuitenkin vuorossa reissu Norjaan, tarkalleen ottaen Varanginvuonolle ja "kveenien pääkaupunkiin" Vesisaareen.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
Päivä 4. Varanginvuono ja Vesisaari
Synttäripäiväni kruunasi matkamme Varanginvuonolle. Matkalla kuulisimme paikan muinaishistoriasta, joka minua erityisesti aiheena kiinnostaa. Aamulla, kun pääsin kahvilaan, koko seurue kävi onnittelemassa synttäreiden johdosta ja lauloi vielä onnittelulaulunkin ennen lähtöä bussissa:) Kaunis kiitos siitä vielä kaikille!
Sain lahjaksi hienon poronsarvitikkarin, jolla pitäisi olla, sanoisinko - "maagisia voimia".
Matkamme Norjan puolelle alkoi ja oppaanamme toimi nyt Juhan veli Nilla Tapiola. Hän kertoi meille saamelaisten, asutuksen ja matkan varrella olevien eri paikkojen historiasta tehdessämme matkaa eteenpäin. Hän kertoi meille mistä ihmiset tulivat, miten he elivät ja miten he kohtasivat.
Tulimme Varanginvuonolle, jonka rannoilla oli taloja takanaan vuonon jylhät kukkulat.
Paikalla, jossa pysähdyimme oli myös museorakennus, jonka ohi kuljimme. Lähdimme sen jälkeen kulkemaan historiapolkua pitkin eteenpäin.
Kuvat 30-31: Varanginvuonon historiapolkua kulkemassa. Lampaita laiduntamassa.
Nilla kertoi, että nuoria muuttaa aika paljon pois täältä, asutus vähenee ja monet talot jäävät tyhjiksi. Varanginvuonon maisemat ovat kuitenkin kauniita. Suurten kallioiden ajateltiin aikoinaan olevan jättiläisiä, jotka katsoivat merelle päin ja osa niistä oli myös seitapaikkoja. Joidenkin kallioiden muoto saattoi muistuttaa hieman ihmispäätä. Viikingit ainakin uskoivat jättiläisiin, joten niihin saattoi täällä hyvin törmätä tuohon aikaan. Historiapolulla oli yksikin kalanmaksakiveksi kutsuttu kivipaasi, johon muinoin valeltiin kalanmaksaöljyä hyvän kalaonnen tuottamiseksi. Yksi versio siitä, miten se siihen joutui oli, että joku väkivahva suomalainen iski sen siihen jolloin viikingit päättivät sen nähdessään jättää kylän ryöstämättä ja lähteä pakoon hyvän sään aikana. Yhden teorian mukaan se olisi viikinkien itsensä mukanaan tuoma kivi, jollaisia he välillä toivat rannoille jonkinlaisiksi maamerkeiksi. Joka tapauksessa, minusta on kiehtovaa kuunnella tällaisia kertomuksia esim. jonkun esineen tai paikan historiasta. Mikä se voisi olla ja miten se siihen on joutunut ja mitä kaikkea se siinä on nähnyt.
Kiveä ympäröi 13 kivikehää ja se oli opastuksen mukaan pystytetty siihen ajanlaskun ajan jälkeen.
Sisäinen Indiana Jonesini kehottaisi tutkimaan enemmänkin pohjolan historiaa, koska luulisin, että sitä tunnetaan vielä melko vähän verrattuna vaikkapa antiikin Kreikkaan tms.
Historiapolun varrella oli omia opasteita, joissa kerrottiin paikan historiasta mm. rautakautisesta asutuksesta. Näillä paikoilla oli elänyt suhteellisen karuissa oloissa ihmisiä joskus kauan, kauan ennen meitä. Minusta oli hienoa seisoa niillä paikoilla ja kuvitella, minkälaista elämä mahtoi olla silloin ennen. Maailma yleensäkin oli mahdottoman suuri ja pelottava sen ajan ihmiselle, kun mitään maailmankarttaa ei ollut, eikä muusta maailmasta tiedetty juuri vielä mitään. Välimatkat olivat paljon pidempiä ilman nopeita kulkuvälineitä.
Siinä merelle tuijottaessa saattoi kuvitella esim. viikinkilaivojen lipuvan vuonoa pitkin. Vuonon asukkaille mahtoi tulla kiire poistua paikalta ja paikalla olleet asuinsijat olivatkin rakennettu niin, että ulko-oven sijainti oli talossa mereltä poispäin, jotta sieltä pääsi nopeasti karkuun. Paikalla oli jäänteitä myös paljon vanhemmista, kivikautisista asumuksista.
Kuva 33: Kammi
Saavuimme kalmistolle, joka oli ollut aikoinaan 1000 eKr -1600 jKr. paikka, johon ihmisiä oli haudattu sijoittamalla vainajat muurattuihin kammioihin louhikkoon. Paikka on laajin tunnetun esikristillisen ajan saamelainen kalmisto. Osa retkiseurueesta lähti tutustumaan lähemmin kalmistoon ja laskeutumaan alas ja osa lähti kulkemaan kohti bussia. Minä lähdin taas seikkailemaan vähän omin päin, mutta ehdin sentään takaisin bussiin ennen kuin lähdimme suuntaamaan kohti Vesisaarta. Nilla kertoi meille matkalla kveenien historiasta ja mistä suomalaisia tuli asumaan aikoinaan Pohjois-Norjaan.
Vesisaaressa poikkesimme satamassa ja tulimme eräälle kalastaja-alukselle, jossa oli tuoreita katkarapuja. Kalastaja antoi meille ensin maistiaiset niistä ja ne olivat niin herkullisia, että suurin osa porukasta, minä mukaan lukien, osti ainakin kilon verran niitä mukaansa. Aluksi kalastajalle kävi valuuttana ainoastaan norjan kruunu, mutta kun niin useat meistä olivat valmiita ostamaan, alkoi pian jo eurokin käydä. Suunnistimme tämän jälkeen paikalliseen kahvilaan. Niitä ei ole Vesisaaressa montaa, mutta kahvila oli sitäkin suurempi ja myös melko täynnä asiakkaita. Ostin itselleni makeaa leivonnaista. Nyt eivät käyneet eurot, mutta kortilla sai onneksi ostettua. Osa ryhmästämme osti kahvilasta tuomisiksi leipää, jonka makua olin kuullut kehuttavan.
Kuva 35: Vesisaaressa
Seuraavaksi nousimme takaisin bussiin ja suuntasimme kohti Lintukalliota. Matkalla ohitimme "Hitlerin hampaiksi" kutsutun kallionseinämän, jonka tarkoituksena oli olla esteenä aikoinaan toisessa maailmansodassa saksalaisia jahtaaville neuvostoliittolaisille. Perille päästyämme, lähdimme kiipeämään Lintukalliota kohden. Kallioisen rinteen seinämässä on vielä ainakin neljä toisen maailmansodan aikaista onkaloa/bunkkeria. Tarkastelin takaisin tullessa yhtä onkaloista lähempää. Se kaartoi vasemmalle kohti toista onkaloa ja ne näyttivät muodostavan jonkinlaisen verkoston. Kalliolla oli myös jäänteitä tykkien paikoista, jotka olivat osoittaneet kohti vuonoa.
Kuva 36: Tässä on joskus ollut tykki osoittamassa vuonolle
Lintukalliolta oli aikamoinen pudotus mereen. Jyrkässä rinteessä pesi lintuja vierivieressä. Niitä oli todella paljon, varmaan tuhansittain ja kalanhaju tuntui voimakkaana. Nilla lainasi meille kiikareitaan ja niillä erotti hyvin pieniä, harmaita, pörröisiä linnunpoikasia, jotka lepäilivät aivan pesänsä reunalla, vain emo niiden ja korkean pudotuksen välissä. Ainakaan poikasten ei tarvinnut muuta kuin levittää siivet ja lähteä lentoon, sillä Lintukallion navakka tuuli mahtoi kantaa niitä hyvin. Myös muutamia korppeja näytti olevan väijymässä pesien ympärillä. Lintukalliolle kannattaa ehdottomasti varata hyvät kiikarit mukaan, mikäli haluaa katsella ja bongailla lintuja lähempää. Aivan jyrkänteen reunalle ei kannata mennä ettei putoa. Linnut lensivät aina meitä alempana, eivätkä nousseet esim. jyrkänteen reunan yli, joten mitään “suurhyökkäystä” ei turistin tarvitse täällä pelätä. Maisemat olivat hyvin hienot ja jylhät; toisessa suunnassa näkyi merelle, vuonolle, jonka vastakkaisella rannalla oli toisena päivänä vierailumme kohteena ollut Pykeijan kylä. Toisessa suunnassa näkyi kaukana melkein täysin lumihuippuisia tuntureita (vai olivatko ne jo vuoria?). Maasto oli helppokulkuista ja jyrkänteen reunustalla kulki tasainen polku.
Paluumatkalla oli taivaanranta tummaankin tummempi, mutta sade kesti vain vähän aikaa. Koko Lintusaaren visiittimme aikana ei ollut onneksi satanut yhtään vaan aurinko pilkisti pilvien raoista.
Paluumatkallamme pääsin taas vinguttamaan Visaa kun poikkesimme paikallisessa, tällä kertaa isommassa, ruokakaupassa. Sieltä sain lopulta ostettua kauan kaipaamaani Villa-Pommaccia useamman pullon ja todella suussa sulavia jättisuklaakeksejä, joihin (yksittäisiin) olen törmännyt toistaiseksi vain Helsingin rautatieaseman kahvilassa.
Päästyämme takaisin Lohirantaan, reissumme viimeisellä aterialla meille oli tarjolla erittäin hyvää ja täyttävää poronkäristystä perunoiden ja puolukkahillon kanssa.
Kuva 38: Tässä tuli istuttua iltaa. Lohirannan kahvila
Illemmalla otin vielä muutamia kuvia Lohirannasta ja istuin kahvilassa selailemassa läpi kameraan kertynyttä, varsin runsasta kuvavarastoa. Oli vähän haikea olo, kun tiesi, että noin kahdeksan tunnin päästä olisi herätys, aamiainen ja lähdettäisiin jo kotia kohti. Klo. 04:n aikoihin aamupalalta palattuamme, monta hienoa kokemusta rikkaampana retkikuntamme oli aika suunnata takaisin kohti etelää.
Tulomatkamme sujui melko nopeasti, vaikka ensimmäinen taukopaikka ei ollutkaan auki ja jouduttiin jonkun verran odottelemaan aamukahvia. Matka meni joutuisasti vitsejä kerrottaessa ja Eilan hienoa, matkastamme kertovaa runoa kuunnellessa.
Erottaessa halasin suunnilleen kaikkia, joita kerkesin, koska Te kaikki teitte rennolla olemuksellanne ja hyvällä yhteishengellä tästä matkasta vielä ikimuistoisemman!
-------------------------------------------------------------------------------------------------------
LOPPUKANEETIT
Tämä oli itselleni vasta toinen Lapin reissu ja niitä kertyy varmasti jatkossa vielä paljon lisää.
Tekemistä oli tällä reissulla juuri sopivasti, ei liikaa, eikä liian vähän. Pääsimme seikkailemaan ja välillä vähän rentoutumaan. Oli hyvä, että jokaisella päivällä oli oma tärppinsä, oli järjestetty tekemistä. Reissuporukka oli rento ja helposti lähestyttävä. Uskon, että kaikilla oli kivaa tällä reissulla. Itselläni reissu oli oikein onnistunut. Mökit olivat viihtyisiä ja maisemapaikalla, palvelu oli hyvää, ruuat oli maukkaita. Oli hyödyllistä, että käytettävissä oli kokoajan bussi, jolla pääsimme sujuvasti tekemään pidempiä reissuja.
Jokainen päivä oli erilainen, uusi seikkailu ja täynnä mieleenpainuvia hetkiä. Ei kannata jäädä paikoilleen, vaan lähteä rohkeasti mukaan erilaisille järjestetyille retkille! Niistä saa hienoja muistoja, joita on mukava muistella näin jälkeenpäin. Itse tajuan yleensä vasta matkan jälkeen, kuinka hienoja asioita olenkaan päässyt taas kokemaan, asioiden merkityksen ja kuinka jokainen tällainen erityinen hetki voi muuttaa jotain ihmisessä. Jokainen matka on erilainen ja matkan onnistuminen on pitkälti myös itsestä ja omasta heittäytymisestä kiinni. Arki on aina edessä, mutta lomalla kannattaa laittaa kaikki likoon ja relata oikein kunnolla.
Nämä hetket kruunasi hyvä porukka. Meidän matkaryhmässämme vallinnut hyvä henki ja yhteenkuuluvuuden tunne oli jotain ainutlaatuista, jota itselleni sattuu harvoin kohdalle. En tiedä, mitä Lapin taikaa se oli, mutta että kaikki tuntuivat yhtäkkiä hyvin läheisiltä matkakumppaneilta. Kun lähdimme matkaamaan kohti pohjoista, kuka Lahdesta, kuka muualta reitin varrelta, emme välttämättä tunteneet kaikki toisiamme. Joitain tuttuja oli varmaan kaikilla joukossa, mutta matkan varrella ystävystyttiin yhä enemmän uusiin ihmisiin ja alettiin olla kaikki yhtä suurta "perhettä". Alettiin vaihtaa kuulumisia kaikkien kanssa. Aamulla saattoi istua kenen tahansa viereen aamiaispöytään juttelemaan. Vaihdettiin kuulumisia ja kerrottiin, mitä oltiin edellisenä päivänä saatu nähdä ja kokea. Sitten kasattiin tavarat reppuun tai rinkkaan ja suunnattiin taas porukalla kohti uusia seikkailuja, joskus jalkaisin lähelle ja joskus vähän kauemmaksi linja-auton kyydissä.
Olen itse melko ujo tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta tässä porukassa se oli helppoa. Alussa tunsin muutamia, lopussa melkein kaikki. Siinä on jotain sellaista, jota en olisi uskonut minulle tapahtuvan, mutta niin vain kävi ja olen siitä tosi onnellinen:) Kiitos teille siitä!
Kiitokset
Esalle ja Peetulle
Hienosta vaelluksesta iltahämärässä. Tunturin huippukin löytyi viimein, vaikka se näytti aina vain etääntyvän kun päästiin kohdalle:) Peetulle hauskoista jutuista ja Esalle mm. virvelin lainasta siellä Jäämerellä, niin saatiin se turska nostettua sieltä.
Mikolle, Jussille, Ilkalle, Heikille, Markulle, Eerolle, Juhanille, Aimolle mukanaolosta
Erityiskiitokset:
Ramille - mukavasta juttuseurasta
Keijolle - tosi hienoa että pääsit tulemaan mukaan!
Maunolle - mm. avustavasta kuvauksesta ja yleensäkin mukanaolosta, kaikkea hyvää sinulle!
Eijalle - kämppikselle ja kivalle työkaverille, kiitos mukanaolosta!
Juha Tapiolalle
Matkan johtamisesta, hyvän ryhmähengen ylläpidosta ja hyvästä matkaohjelmasta, jossa oli monenlaista tekemistä, läsnäolosta matkoilla ja leppoisasta olemuksesta. Kiitos siitä, että jokaisella päivällä oli aina hieman erilainen oma seikkailunsa. Tuntui kuin tuossa neljässä päivässä ehti nähdä ja kokea paljon enemmän kuin neljään päivään yleensä mahtuu.
Nilla Tapiolalle
Suuret kiitokset Norjan 2. reissun asiantuntevasta opastuksesta! Mielenkiintoisista kertomuksista alueen muinaishistoriasta ja kulttuurista. Ne ovat aina kiinnostaneet itseäni ja käynti noilla paikoilla oli jotain erityistä. Maisema oli jo itsestään kokemus mutta sen historia auttoi pääsemään siihen syvemmälle.
Kaarlolle
Onnittelut vielä hienoista rauduista, kalastus tunturijärvellä on yksi kokemus jota ei monella ole. Ja oma haasteensa siinä tuulessa mitä siellä silloin oli.
Ilkka (Ile) Simolalle
Yksi mukavimmista herrasmiehistä jota tiedän, oli tosi kiva rupatella kanssasi. Kiitos, että olit mukana.
Simolle ja Outille
Tosi mukava pariskunta, jolla oma mieleenpainuva ja varmasti muistoissa säilyvä kokemuksena Pykeijasta. Outin laulua oli ilo kuunnella:) meidän täytyisi lähteä porukalla karaokeen kun joskus taas tavataan!
Kiitokset Päijät-Hämeen Kalatalouskeskukselle matkan järjestämisestä. Ainakin tämä tyttö innostui kalastuksesta viimeistään sen Jäämerireissun jälkeen! Ja keskiyön auringossa voisi kalastaa Tenolla vaikka koko yön. Tämän reissun ohjelma oli juuri oikein mitoitettu; neljän päivän aikana ehti nähdä ja kokea enemmän kuin joskus kuukaudenkaan reissulla. Luulen, että voin sanoa useampien puolesta, että reissu oli erittäin onnistunut ja hyvin järjestetty, suuri kiitos siitä vielä Juhalle.
Emännälle (Sirkka-Liisa) maukkaista ja täyttävistä ruuista.
Nastolan kuljetukselle, Markulle ja Pentille
Ilman teitä ei oltaisi päästy vuonoille! Kiitos turvallisesta taipaleesta Suomen huipulle ja takaisin sekä sujuvista kuljetuksista Lapissa kun lähdettiin käymään porukalla jossain kauempana.
Toivotan vielä lopuksi kaikille teille oikein ihanaa ja rentouttavaa kesää ja syksyn alkua, toivottavasti reissataan taas pian yhdessä!
Terveisin,
Nina Heinonen
